Lapsen primitiivinen raivo ilmaisee koettua kipua tai tyydyttämättömiä tarpeita, liittyen aluksi lähinnä kehollisiin tuntemuksiin ja iän myötä lisääntyvästi myös vuorovaikutukseen.

Kehityksen myötä aggression tyypillinen ilmentyminen muuttuu, jolloin esimerkiksi koettu läheisyyden puute tai vääryys voivat synnyttää kateutta, halua kostaa tai pyrkimyksiä kontrolloida rajoja asettavia aikuisia. Aggressio ei ole kuitenkaan pelkästään kielteinen asia. Rajoja ja rakkautta tarjoavan sosialisaatiokehityksen myötä ihminen oppii säätelemään aggressiotaan, jolloin se palvelee muun muassa terveiden rajojen asettamista, itsearvostuksen kehittymistä sekä lapsuudenperheestä itsenäistymistä.

Tyydyttävä läheisyys parisuhteessa vaatii omien herkimpienkin puolien paljastamista. Tällöin ihminen on myös haavoittuvimmillaan. Herkkiin minuuden puoliin osuvat todelliset tai kuvitellut loukkaukset saattavat synnyttää väkivaltaista käyttäytymistä. Usein lähisuhdeväkivaltaa käyttävät parisuhteen ristiriitojen kärjistyessä kummatkin osapuolet. Tilannekohtaiset tekijät määrittävät osin yksilön tunnesäätelyyn kohdistuvaa kuormitusta ja käytettävissä olevan resurssin. Epävakaassa kasvuympäristössä kasvaneen henkilön turvaton kokemusmaailma voi altistaa väkivallan käytölle yllättävissäkin tilanteissa. Väkivallan, laiminlyönnin ja vanhemmuuden puuttumisen ollessa äärimmäistä, voivat ihmissuhteet näyttäytyä lähinnä valtapelinä, jossa vaihtoehtoina ovat vain alistajan tai alistetun roolit.

"Arviolta 80 % väestöstä on käyttänyt henkistä väkivaltaa lähisuhteissaan ja fyysistäkin väkivaltaa 20–30 %."

Lapsuudenperheen ongelmat, kuten laiminlyönti, kiintymyssuhteen turvattomuus, riitaisuus, perheväkivalta sekä päihdeongelmat ja tietyt vakava-asteiset mielenterveyden häiriöt altistavat väkivallan käyttämiselle lähisuhteissa. Riskitekijöitä ovat myös käyttäytymis- ja sopeutumishäiriöt koulussa, väkivaltaiset vertaisryhmät, antisosiaaliset piirteet, stressi, erilaiset sairaudet sekä sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat.  Riskitekijät vaikuttavat pitkälti samoin sukupuolesta riippumatta. Onkin ilmeistä, että lähisuhdeväkivallan tekojen ehkäisyyn tai katkaisuun tähtäävässä työskentelyssä on huomioitava yksilöllisesti vaihtelevat tuen tarpeet ja ympäristölle kohdistuvat riskit.

Arviolta 80 % väestöstä on käyttänyt henkistä väkivaltaa lähisuhteissaan ja fyysistäkin väkivaltaa 20–30 %. Tästä aiheutuu inhimillisiä, sosiaalisia, terveydellisiä ja taloudellisia menetyksiä, jotka vaikuttavat sekä nykyisiin että monesti tuleviinkin kumppaneihin, lapsiin ja lähipiireihin. Lähisuhteissaan väkivaltaisesti käyttäytyneitä henkilöitä osataan onneksi auttaa tutkimustiedon lisääntymisen myötä entistä tehokkaammin. Moni tarvitseekin muutokseen yksilöllistä ammattilaisen apua. Lähisuhdeväkivallassa avun saatavuutta ja kynnystä avun hakemisen tuleekin pyrkiä edelleen madaltamaan, ja huomioida kaikki asianosaiset tarpeenmukaisesti tulevien väkivallantekojen todennäköisyyden minimoimiseksi.

 

Santeri Kallionpää
väkivaltatyöntekijä, Miessakit ry, Lyömätön Linja