Tätä ajattelutapaa olen itse, monen muun suomalaisen miehen tavoin, soveltanut enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi omassa elämässäni. Mutta näin ei tarvitse olla.

Itse, yksin, aikaan saadut suoritteet, vaikkapa työssä tai halkoja hakatessa, tuottavat usein erityisen suuria onnistumisen kokemuksia. Lähtökohtaisesti ihminen on kuitenkin sosiaalinen olento, joka kaipaa jonkinlaista yhteisöä – vuorovaikutusta, hyväksyntää, arvostusta, tukea, apua tai pelkästään muiden läsnäoloa. Työt tehdään jotakin varten ja halkojen hakkaaminen on mielekkäämpää, jos joku muukin saa nauttia niiden palaessa syntyvästä lämmöstä.

Kriisitilanteissa yksin olemisen kokemus on erityisen akuutti. Silloin ei yleensä kannata jäädä yksin. Toiselle puhuminen ei välttämättä muuta konkreettisia olosuhteita, mutta useimmiten se helpottaa oloa. Myös konkreettista apua voi hakea. Omalla kohdallani luovuin yksin olemisen ajatuksesta viimeistään viisaudenhampaiden poiston yhteydessä. Ei huvittanut alkaa niitä itse irti repiä.

Sairauksien hoidon ja muut terveydenhuollon toimet pois lukien asioiden tekeminen yksin vaikuttaa terveyteen myös epäsuorasti. Varsinkin miehillä parisuhde lisää laskennallista elinajanodotetta, minkä on arvioitu johtuvan sekä vähäisestä sosiaalisesta elämästä että sosiaalisten kontaktien vaikutuksesta elintapoihin. Pääsi mies illalla oluelle tai ei, niin puolisoiden ruokailutottumukset vaikuttavat joka tapauksessa toisiinsa.

”Toiselle puhuminen ei välttämättä muuta konkreettisia olosuhteita, mutta useimmiten se helpottaa oloa”

Tavallaan paradoksaalisesti yhteisössä toimiminen vahvistaa ihmisen kokemusta yksin olemisesta - omaa yksilöllistä identiteettiä ja integriteettiä. Muiden kanssa toimiessamme tunnistamme paremmin omat vahvuutemme ja mahdollisuutemme toimia osana yhteisöjä. Voi myös tulla vastaan tilanne, jossa huomaamme, että meillä ei ole riittävästi mahdollisuuksia suhteessa muihin yhteisön jäseniin. Tällöin etsimme usein muita mahdollisuuksia. Esimerkiksi jääkiekkouran tyssätessä voi paneutua opiskeluun tai oman kotimaan muuttuessa vaaralliseksi lähteä muualle parempaa elämää etsimään.

On myös niitä, jotka eivät koe mahdolliseksi olla osa mitään yhteisöä, tai joille se ei ole edes mahdollista. Työttömänä voi jäädä työyhteisön ulkopuolelle ja puistoporukkaankin voivat suhteet katketa. Näissä tilanteissa puhutaan yksinäisyydestä. Suomessa esimerkiksi vapaaehtoistyötä tekevät ihmiset, järjestöt, kirkko ja jossain määrin myös viranomaiset pyrkivät estämään tilanteita, joissa ihminen jää yksin yksinäiseksi.

Sosiaali- ja terveystieteissä sekä järjestöpuolella käytetään yhteisön osana toimimisesta ja siihen kuulumisesta käsitettä osallisuus. Kristillisessä ympäristössä kasvaneessa mielessäni tämä assosioituu aina siunaukseen, jossa puhutaan ”pyhän hengen osallisuudesta”. Assosiaatio ei ole yksinomaan myönteinen, mistä syystä vierastan käsitteen käyttöä. Sen sisältö, johonkin kuuluminen ja jossain mukana oleminen, on kuitenkin mielekästä.

Sisältö voi yleisestikin olla muotoa tärkeämpää. Osallistumalla osallisuuteen vaikkapa järjestöjen organisoiman vapaaehtoistoiminnan kautta voi saada hyviä kokemuksia yhteisöistä. Samalla voi tuottaa näitä kokemuksia myös muille ja parantaa paitsi omaa, myös muiden terveyttä. Ja koskenniemeläinen voi olla myös muiden seurassa.